Tämän syksyn ajan olen paljon pohtinut sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä tai ylipäänsä sen tunnistamisen vaikeutta – ei pelkästään sosiaali- ja terveyspalveluissa vaan myös sivistys- ja kasvatuspalveluissa. Aihepiirin äärelle minua vei ajankohtainen mediassa käynnissä oleva keskustelu varhaiskasvatuksen vaikeasta tilanteesta, jossa eniten on käyty keskustelua koulutetun henkilöstön saatavuudesta ja työntekijöiden vaihtuvuudesta. Taustalla varhaiskasvatuslain muutos vuonna 2018, jolla muutettiin radikaalisti varhaiskasvatusyksiköiden työntekijärakennetta ja poistettiin sosionomeilta mahdollisuus valmistua varhaiskasvatuksen opettajaksi.
Toinen ilmiö, joka johdatti aiheen äärelle, on koronavuosien jälkeen kasvanut keskustelu perheiden, lasten- ja nuorten hyvinvoinnista tai sen puutteesta sekä niistä haasteista, joihin erityisesti kasvatuksellisissa yhteisössä kohdataan – kouluissa ja varhaiskasvatuksessa. Tutkimustulosten mukaan esimerkiksi joka kolmas korkeakouluopiskelija kärsii ahdistuksen ja masennuksen oireista. Opiskelijoilla psyykkisiä oireita ja kuormittuneisuutta näkyi suhteessa enemmän kuin koko aikuisväestössä. (KOTT, 2021) Kouluterveyskyselyn (2021) tulokset kertovat samaa tarinaa: iso osa lapsista ja nuorista on tyytyväisiä elämäänsä, mutta yksinäisyyden tunne on yleistynyt ja lapset ja nuoret ilmaisivat entistä enemmän ahdistuneisuuden kokemuksia.
Tuoreen lapsibarometrin tulosten perusteella vähän alle 60 prosenttia esikoululaisista koki olonsa turvalliseksi esikoulussa. Turvallisuutta lisäävinä asioina lapset mainitsivat turvalliset aikuiset (92%). Lapsiperheiden tilanteesta koronavuosien jälkeen ei ole aivan tarkkaa tutkimustietoa, mutta kuitenkin varhaiskasvatuksen ja kouluun valmistavan esiopetuksen keskeytymisen vaikutukset koronaepidemia alussa pieniin lapsiin ovat jääneet vähäiselle huomiolle. Varhaiskasvatuksen piirissä olevien lasten tukijärjestelmät ovat koululaisia heikompia, koska he eivät ole oppilashuollon piirissä. Lisäksi varhaiskasvatus- ja esiopetusikäinen lapsi on niin nuori, ettei hän pysty itsenäisesti hakemaan apua kodin ulkopuolelta. Pieni lapsi on lähtökohtaisesti haavoittuvammassa asemassa tuen saamisen osalta. (Lasten ja nuorten hyvinvointi… 2020)
Sosiaalinen hyvinvointi tarkoittaa yhteisöllisyyttä ja luottamusta; yhteisöjen sisäistä ja välistä yhteistoimintaa ja yhteisesti jaetuttuja normeja, arvoja ja ymmärrystä. Sitä voi tarkastella yksilön tai yhteisön ominaisuutena, jotka molemmat vaikuttavat terveyteen ja hyvinvointiin. Yhteisönä voi olla asuinpaikkakunta, naapurusto tai vaikka kasvatusyhteisö. (Vesa ym., 2020) Lasten, nuorten ja nuorten aikuisten keskeisiä yhteisöjä ovat päiväkodit ja eri asteiset oppilaitokset. Sosiaalista hyvinvointia lisää osallisuus, joka tarkoittaa suhteissa olemista, kuulumista, yhteisyyttä, yhteensopivuutta, mukaan ottamista, osallistumista, vaikuttamista, demokratiaa, ja tämän järjestämistä ja johtamista (Isola ym., 2017).
Miten voisimme sitten edistää ja lisätä lasten ja nuorten sosiaalista hyvinvointia? Sosionomikoulutuksen tavoitteena on kouluttaa asiantuntijoita ihmisten hyvinvoinnin, elämänhallinnan ja osallisuuden tukemiseen ja edistämiseen. Osaamista rakennetaan kokonaisvaltaisesti painottaen asiakaslähtöisiä palveluprosesseja, ennaltaehkäisevää toimintaa, asiakkaiden osallisuutta ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Löytyisikö sosiaalisen asiantuntijuudesta vielä lisää viisautta auttaa ja tukea lapsia, nuoria sekä heidän perheitään?
Lähdeluettelo saatavissa kirjoittajalta pyydettäessä (merja.salminen@hamk.fi).
Merja Salminen, koulutuspäällikkö, FT
HAMK Sosionomikoulutus ja Sosiaali- ja terveysalan YAMK-koulutukset